perjantai, 12. maaliskuu 2010

Päivä 5

Viimeinen päivä. Meillä ei ollut mitään tiettyä paikkaa, minne mennä, joten saimme valita. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin magneetti tai natiivi, sillä muut samassa harjoittelupaikassa olleet halusivat UÄhän ja TT:hen (enkä minä suorastaan pannut sitä pahakseni, vaikka olisin mieluusti käynyt toisenkin kerran TT:ssä).

Pääsin jo aiemmin mainitsemalle osastokierrokselle. Keskoset olivat pieniä enkä uskaltanut mennä kovinkaan lähelle, jos oli pienikin mahdollisuus, että minä olisin saattanut tartuttaa flunssani johonkin pikkuiseen. Kuvasta varten vauvan asettelu näytti kivuliaalta pienelle, mutta tuskin se sitä oli. Kuvattavan piti olla suorassa, sillä muuten diagnoosi voisi olla täysin väärä, joten asettelu oli erittäin tärkeää. Näin nuoria kuvattaessa säteily oli minimaalista, joten vauvoille ei pitäisi tulla siitä mitään.

Olisin voinut myös tarkastella osastokoneen puhdistusta kuvauksen jälkeen, mutta hoitaja käski minut pois.

Olin aamun magneetissa, missä ehdin katsella yhden potilaan kuvausta. En ollut aikaisemmin nähnyt aivojen kuvausta, joten vaikka paikka olikin minulle tuttu, kuvaus itsessään oli uusi. Seuraavan potilaan (jolta kuvattiin myös aivot) äiti sai tulla mukaan magneetti huoneeseen. Olin aina olettanut, ettei se ollut sallittua, mutta hän oli kuulemma ollut siellä aikaisemminkin ja tiesi, kuinka kovaa ääntä laite piti.

Magneetin kiireisen ilmapiirin jälkeen menin natiiviin, jossa oli melko hiljaista ja suurimmaksi osaksi kulutin aikaani englanninkielistä radiografian kirjaa lukien.

Loppupäivä meni milloin missäkin pyöriessä, joten en saanut päivästä paljoakaan irti. Natiivissa ei ollut paljoakaan kuvattavia, joten en päässyt tarkastelemaan muuta, kuin yhtä skolioosi-tapausta. Kyseinen henkilö oli leikattu ja kun minulle näytettiin hänen selkänsä röntgenkuva ennen leikkausta ja sen jälkeen, jopa minä, maallikko, pystyin näkemään eron. Selkäranka oli ollut todella kiemura.

Kokonaisuudessaan päivä oli hieman tylsä, koska minulla ei ollut juurikaan mitään tekemistä. Oli kuitenkin mukavaa, kun useampi röntgenhoitaja totesi "Kyllähän me nähdään sitten, kun te tulette tänne uudestaan harjoittelemaan."

torstai, 11. maaliskuu 2010

Päivä 4, Ultraääni

Toisiksiviimeistä päivää viedään.

Tänään olin ultaraäänessä. En pitänyt sitä alunperin mitenkään kiinnostavana, joten en suhtautunut siihen mitenkään erityisen innoissani.

Oikeastaan siellä oli ihan mukavaa. Pääsin katselemaan vierestä, kun lääkäri teki ultraa ja kutsumaan potilaita sisälle. Suurimmaksi osaksi aikani kului katselemalla, mutta jos kyseessä oli hieman nuorempi potilas, sain pidellä hänen jaloistaan kiinni. Minulla ei ole paljon nuorempia sisaruksia tai sukulaisia, joten en ole koskaan tottunut pikkulapsiin. Pelkäsin jatkuvasti puristavani liian kovaa ja satuttavani lasta, joten otteeni saattoi olla liiankin lempeä, minkä vuoksi ainakin yksi potilas pääsi jatkuvasti rimpuilemaan irti otteestani.

Näin ultraäänessä enemmän vauva-ikäisiä lapsia kuin muissa pisteissä. Osa lapsista oli ihastuttavia, jatkuvasti hymyileviä enkeleitä, osaa taas oli vaikea saada pysymään paikallaan tutkimusten ajan.

Ultaäänessä tutkittiin useampia erilaisia asioita, kuin olin kuvitellut. En ollut koskaan tajunnut, että pattejakin tutkitaan siellä, katsotaan verisuonituksia ja vastaavia. Asia tuli minulle täytenä yllätyksenä (meillä sattui vielä olemaan potilaana useita patti-tapauksia).

Pääsin ultaäänessä toimittamaan useita pikkutehtäviä, mutta valitettavasti potilaita oli melko vähän tänään. Eilen oli kuulemma ollut kiireisempää ja tänään sattui olemaan hieman hiljaisempi päivä. Minun mielestäni potilaita oli siitä huolimatta paljon.

Eniten minulle kuitenkin jäi tästä päivästä mieleen potilas, joka oli natiivissa kuvattavana. Minulla oli puolentoista tunnin ruokatauko, joten sinä aikana menin katsomaan natiivia, sillä tunsin itseni laiskaksi vain istuessani taukohuoneessa ja lukiessani lehteä. Natiivissa oli potilas, jolla oli useita terästankoja tukemassa luitaan. En enää muista, mikä tauti hänellä oli (se kyllä kerrottiin minulle), mutta hän oli kuulemma erittäin särkyvä. Pienikin kolaus saattoi murtaa hänen luunsa. Tilastaan huolimatta lapsi oli erittäin energinen, puhui rennosti kuvauksista ja vaikutti muutenkin erittäin iloiselta. Ilmeisesti hänen elämänsä ei ollut täysin toivotonta ja synkkää vaikka hän erittäin kipeä olikin.

Kokonaisuudessaan päivä oli erittäin kiinnostava. Sain paljon sellaista tietoa ultraäänestä, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt. Huomenna pääsen (ehkä) mukaan kierrokselle keskososastolle. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten osastokierrokset tapahtuvat.

keskiviikko, 10. maaliskuu 2010

Päivä 3, magneetti

Aamuinen osastokokous kesti tänään lähes tunnin.  Se oli pitkä aika seisoa, vaikka minulle annettiinkin jossain vaiheessa istumapaikka (mitä olin tarjoamassa lähes heti muille, mutta kukaan muu seisovista ei halunnut istua). Kokous oli kiinnostavaa kuultavaa, sai selville minkälaisia asioita tuollaisissa yleensä käsitellään.

Tänään minulla oli vuorossa magneetti. Olin odottanut sitä kohtalaisen paljon, koska se kuulosti mielenkiintoiselta. Röntgenhoitaja otti minut vastaan ystävällisesti ja sanoi, että keksii minulle varmasti pikku tehtäviä, mitä tehdä. Hän myös lupasi auttaa minua hoitopolku-tehtävän tekemisessä ja sanoi, että voisin ottaa kohteeksi jonkun potilaan magneetista, koska heissä on usein kiinnostavia tapauksia.

Jouduin ottamaan kaiken metallisen pois taskustani kierrevihkoa ja mustekynää myöten. Kummassakin kuulemma saattaisi olla jotain metallista, minkä magneetti saattaisi imaista, koska se on päällä jatkuvasti.

Heti ensimmäisen potilaan tullessa pääsin tekemään jotain. Magneetissa en voinut opiskelijana paljoakaan tehdä, mutta pääsin työntämään potilaan sänkyä ja hakemaan puuttuvia tavaroita muille (kuulokkeita ja sen sellaista). Aluksi etenimme hyvin aikataulun mukaan, mutta palatessani ruokatauolta olimme jo puolisen tuntia jäljessä. Aikataulu meni lopulta täysin sekaisin, kun eräällä paikalle tulleella potilaalla oli kuumetta - kuumeista potilasta ei kuulemma saa laittaa magneettiin, koska se kuumentaa potilasta - joten jouduimme ottamaan seuraavan potilaan, joka onneksi oli tullut aikaisemmin paikalle.

Eräs toinenkin potilas tuli etuajassa (kaksi tuntia), mutta heitä ei suostuttu ottamaan etuajassa sisälle, koska toinen potilas oli magneetissa.

Röntgenhoitaja vakuutteli minulle, ettei magneetissa ole aina näin hankalaa ja että juuri nyt sattui vain hankala päivä. Minulla oli kaikista pikku vastoinkäymisistä ihan mukavaa, vaikka suurimman osan ajasta ainoastaan seurasin muiden työskentelyä, enhän minä paljoakaan mistään ymmärtänyt. Laitteet olivat monimutkaisia.

Eräs röntgenhoitaja kysyi minulta, millaista minusta magneetin seuraaminen on ollut ja kun totesin sen olevan ihan kiinnostavaa toinen hoitaja nauroi ja huomautti, kuinka diplomaattinen vastaukseni on. Hän kuitenkin totesi, että tässä vaiheessa en voinut tajuta paljoakaan muuta, kuin odotustilan ja magneetin eron ja suunnilleen, mitä tehdään missäkin.

Ehkä minulla kävi onni myös sen kanssa, keitä magneetissa oli. Mielestäni ilmapiiri oli mukavan rento, joten viihdyin hyvin.

tiistai, 9. maaliskuu 2010

Päivä 2, Natiivi

Eksymisestä näyttää tulevan minulle tapa. Tänään ehdin kyllä töihin ja pukuhuoneelle ajoissa mutta lähtiessäni seikkailemaan tunneleihin eksyin hetkeksi. Olin aluksi menossa oikeaan suuntaan, mutta totesin ettei se näyttänyt tutulta, joten vaihdoin väärään suuntaan. En onneksi kuitenkaan ollut myöhässä kuin muutaman minuutin ja ohjaaja oli muutenkin sanonut, ettei pieni myöhästely haittaa, koska pukkarimme on niin kamalan kaukana.

Aamulla pidetyssä.. yhteenvedossa (?) henkilökunna kesken todettiin myös, että meidän harjoittelijoiden voisi antaa tehdä jotain pikkutöitä, joten ei ole yllättävää, että tänään saimme tehdä hieman enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin suurin osa ajasta oli kulunut ainoastaan tuijottamalla, mitä ammattilaiset tekivät. Oli kiinnostavaa nähdä aamulla pidetty pienimuotoinen, rento kokouksentapainen. Kerrottin ajankohtaisia asioita ja vastaavaa (me harjoittelijat olimme tietenkin yksi ajankohtainen asia).

Olin tänään natiivissa katsomassa, kuinka luita ja keuhkoja kuvattiin. Tänään sinne oli kutsuttu paljon murtumapotilaita joten suurin osa kuvauksista oli käden tai jalan kuvauksia, mutta oli mukana muutama rintakehänkin kuvaus.

Olin jo aluksi suhtautunut natiiviin positiivisesti, joten olin melko innostunut päästessäni tarkastelemaan sitä. Aluksi olin pelkkänä kuunteluoppilaana mutta lopulta eräs työntekijä opetti minulle, miten puolenmerkkejä (R ja L, oikea ja vasen) käytetään. En ehkä oppinut sitä täysin, vasemman puolen merkit jäivät hieman pimentoon, mutta osaan käyttää niitä nyt suunnilleen! Siitä tulee varmasti olemaan hyötyä jatkossa. Minulle ne opettanut henkilö kyseli myös minulta useampaan otteeseen, mihin merkki nyt pitääkään laittaa.

Pääsin myös hakemaan potilaiden papereita kansliasta ja kutsumaan heidät sisälle kuvausta varten. Oli mukavaa, että sain tehdä jotain muutakin, kuin ainoastaan katsella joten vaikka työ olikin yksinkertainen ja kuka tahansa muukin olisi voinut tehdä sen, olin tyytyväinen, että sain tehdä edes jotain.

Myöhemmin päivällä pääsin myös avaamaan tietokoneelta kansion, missä oli asiakkaan edelliset kuvaukset. Kerrankin tunsin itseni hyödylliseksi, koska seurassani oli ainoastaan yksi röntgenhoitaja joten jo pelkästä kansion klikkailustani ja potilaan paikalle kutsumisesta oli hyötyä. Kuvauksia oli välillä vähemmän, välillä enemmän ja tämä sattui olemaan niitä hetkiä, jolloin potilaita ei ollut kovinkaan pitkässä jonossa.

Tänään pääsin myös kokeilemaan rajaamista. Meillä oli eräs potilas, jonka kädestä piti ottaa ihan tavallinen, helppo kuva ja hoitaja ehdotti, että voisin tehdä sen hänen valvonnassaan. En ollut katsellessani tajunnut miten laitteet toimivat, joten olin vaikuttunut, kuinka laite kääntyi haluttuun asentoon yhtä nappia painamalla. Tietenkin minulla oli sattunut huono tuuri, sillä kohdalle sattui hieman hankalampi, pelokkaampi potilas mutta röntgenhoitajan avulla onnistuin rajaamaan kuvan oikeanlaiseksi. Tietenkään en osannut tehdä juuri mitään itse, hän näytti mistä painaa ja minkä kaiken piti näkyä kuvassa sekä miten kuvausaluetta pienennetään ja suurennetaan, mutta sain silti tehdä sen aivan itse.

Viimeinen tunti meni kahvitauolla ja jutellessa, sillä kahden jälkeen meillä ei ollut kovinkaan paljoa potilaita.

Kokonaisuudessaan opin mielestäni paljon! Olin kuvitellut että olisin ainoastaan katselemassa, mitä muut tekivät, mutta sain jopa kokeilla hieman rajausta ja sain muutenkin hienoisesti opetusta tulevaisuuden varalle. Tietenkään en tiedä, kauanko muistan paikanmerkkien oikean paikan, mutta ainakin se on minulle jo kerran opetettu melko tarkasti.

maanantai, 8. maaliskuu 2010

Päivä 1, TT

Ensimmäinen päivä työharjoittelussa. Onnistuin eksymään matkalla vaikka olen käynyt paikalla useammankin kerran nuorempana. Oletin muistavani ulkomuistista, miten tuttuun paikkaan pääsee, mutta onnistuin silti kääntymään väärään suuntaan ja eksyin, vaikka olin ihan lähellä oikeaa paikkaa.

Olisi pitänyt sittenkin katsoa hieman kartasta. En vaivautunut kuin vilkaisemaan sitä pikaisesti ennen töihin lähtöä.

En kuitenkaan ollut viimeinen paikalla (enkä edes myöhässä, koska olin paikalla tasan yhdeksältä).

Suurin osa päivästä meni puhtaasti ihmettelyyn. Kiersimme hieman paikkoja, kävimme kurkistelemassa maan alla, etsimme ruokalan ja totesimme kuinka hankalaa pukkarillemme oli mennä ja kuinka kaukana se on. Mieleenpainuvinta tästä pikku retkestä oli keskososasto, jolla kävimme pikaisesti kierroksemme loppupuolella. Kesti hetken, ennen kuin tajusin katselemassamme keskoskaapissa olevan tosiaan vauvan, hän oli niin pieni ja liikkumaton, ainoastaan pieni rintakehä kohosi ja laski.

Meille oli erikseen laitettu järjestys siitä, kuka menee mihinkin tutustumaan, minulle oli määrätty tälle päivälle tietokonetomografian. Se ei ollut mielestäni vaikuttanut kovinkaan kiinnostavalta sen pikaisen tutustumisen jälkeen, minkä olimme alussa käyneet, joten olin vain tyytyväinen, että ensimmäinen lyhyt päivä oli siellä. Yllätyin kuitenkin, kuinka kiinnostavaa siellä oli, ei lainkaan niin kuivaa kuin olin kuvitellut.

Potilaat olivat tietenkin todella sairaita. Siellä ei kuulemma paljoa lapsia näkynyt suurien säteilyannoksien vuoksi vaan asiakkaat olivat suurimmaksi osaksi vanhempaa ikäluokkaa. Pääsin tarkastelemaan pään, acetabulumin (pakko päästä pätemään?) ja vartalon kerrosleikkauskuvia, oli yllättävän kiinnostavaa nähdä, kuinka kuva elää. Minua neuvoi viime jouluna koulustani valmistunut tyttö, joka tuntui tietävän, millaisia kysymyksiä opiskelija esittäisi ja vastasi niihin, ennen kuin kerkesin kysyä.

Olin yllättynyt kaikesta siitä, mitä tehtiin ennen kuvaamista. Paperi vaihdettiin, varjoaineet vaihdettiin ja usein tietokonetta valmisteltiin hieman. Itse kuvaaminen oli erittäin nopea tapahtuma ja siihen oli varattu aikaa parisenkymmentä minuuttia (johon kuitenkin taisivat kuulua myös etukäteisvalmistelut).

Minulle jäi erittäin hyvä mielikuva TTstä, mikä ainakin osittain johtui siitä, että minulla oli seurassani ihminen, joka oli innoissaan kertomaan minulle, mitä milloinkin tehtiin. En voi väittää, että muistaisin paljoakaan teknisistä yksityskohdista tai olisi osannut katsoa oikeita asioita oikeaan aikaan, mutta ainakin sain jonkinlaisen käsityksen, mitä TTssä yleensä edes tehdään.

Ja pitänee vielä mainita, että ruoka oli hyvää. Oli myös kiva, että kahvi ja tee olivat kaikkien yhteisiä eli minäkin sain opiskelijana ottaa kupillisen teetä ilman, että olisin tuonut mukanani oman teepussin.