Ensimmäinen päivä työharjoittelussa. Onnistuin eksymään matkalla vaikka olen käynyt paikalla useammankin kerran nuorempana. Oletin muistavani ulkomuistista, miten tuttuun paikkaan pääsee, mutta onnistuin silti kääntymään väärään suuntaan ja eksyin, vaikka olin ihan lähellä oikeaa paikkaa.

Olisi pitänyt sittenkin katsoa hieman kartasta. En vaivautunut kuin vilkaisemaan sitä pikaisesti ennen töihin lähtöä.

En kuitenkaan ollut viimeinen paikalla (enkä edes myöhässä, koska olin paikalla tasan yhdeksältä).

Suurin osa päivästä meni puhtaasti ihmettelyyn. Kiersimme hieman paikkoja, kävimme kurkistelemassa maan alla, etsimme ruokalan ja totesimme kuinka hankalaa pukkarillemme oli mennä ja kuinka kaukana se on. Mieleenpainuvinta tästä pikku retkestä oli keskososasto, jolla kävimme pikaisesti kierroksemme loppupuolella. Kesti hetken, ennen kuin tajusin katselemassamme keskoskaapissa olevan tosiaan vauvan, hän oli niin pieni ja liikkumaton, ainoastaan pieni rintakehä kohosi ja laski.

Meille oli erikseen laitettu järjestys siitä, kuka menee mihinkin tutustumaan, minulle oli määrätty tälle päivälle tietokonetomografian. Se ei ollut mielestäni vaikuttanut kovinkaan kiinnostavalta sen pikaisen tutustumisen jälkeen, minkä olimme alussa käyneet, joten olin vain tyytyväinen, että ensimmäinen lyhyt päivä oli siellä. Yllätyin kuitenkin, kuinka kiinnostavaa siellä oli, ei lainkaan niin kuivaa kuin olin kuvitellut.

Potilaat olivat tietenkin todella sairaita. Siellä ei kuulemma paljoa lapsia näkynyt suurien säteilyannoksien vuoksi vaan asiakkaat olivat suurimmaksi osaksi vanhempaa ikäluokkaa. Pääsin tarkastelemaan pään, acetabulumin (pakko päästä pätemään?) ja vartalon kerrosleikkauskuvia, oli yllättävän kiinnostavaa nähdä, kuinka kuva elää. Minua neuvoi viime jouluna koulustani valmistunut tyttö, joka tuntui tietävän, millaisia kysymyksiä opiskelija esittäisi ja vastasi niihin, ennen kuin kerkesin kysyä.

Olin yllättynyt kaikesta siitä, mitä tehtiin ennen kuvaamista. Paperi vaihdettiin, varjoaineet vaihdettiin ja usein tietokonetta valmisteltiin hieman. Itse kuvaaminen oli erittäin nopea tapahtuma ja siihen oli varattu aikaa parisenkymmentä minuuttia (johon kuitenkin taisivat kuulua myös etukäteisvalmistelut).

Minulle jäi erittäin hyvä mielikuva TTstä, mikä ainakin osittain johtui siitä, että minulla oli seurassani ihminen, joka oli innoissaan kertomaan minulle, mitä milloinkin tehtiin. En voi väittää, että muistaisin paljoakaan teknisistä yksityskohdista tai olisi osannut katsoa oikeita asioita oikeaan aikaan, mutta ainakin sain jonkinlaisen käsityksen, mitä TTssä yleensä edes tehdään.

Ja pitänee vielä mainita, että ruoka oli hyvää. Oli myös kiva, että kahvi ja tee olivat kaikkien yhteisiä eli minäkin sain opiskelijana ottaa kupillisen teetä ilman, että olisin tuonut mukanani oman teepussin.